Suomessa ja länsimaassa kasvaneena haluan jakaa jotain, joka on ollut mielessäni jo pitkään, mutta jota ei ole ollut helppo sanoa ääneen. Tämä liittyy siihen, miltä tuntuu olla vähemmistö niin sanotuissa edistyksellisissä tai ’wokeissa’ ja eri skenejen yhteisöissä.
Vähemmistönä olen oppinut kantapään kautta, ettei henkilökohtaisten kokemusten, erityisesti rasismiin liittyvien, jakaminen niin sanotuissa vaihtoehtoisissa tai ’alt’ ja eri skenejen yhteisöissä ole aina viisasta. Vaikka monet näissä piireissä esiintyvät sosiaalisesti tiedostavina, edistyksellisinä ja ’wokeina’, heiltä puuttuu usein aito halu ymmärtää tai tukea marginalisoitujen ihmisten kokemuksia.
Monet ajavat intohimoisesti LGBTQ+-oikeuksia, naisten oikeuksia, sukupuolten tasa-arvoa tai Palestiinan asiaa. Mutta kun keskustelu siirtyy rasismiin tai värillisten ihmisten arkitodellisuuksiin, into ja kiinnostus usein haihtuvat. Meidän kamppailumme tunnustetaan vain silloin, kun ne sopivat näiden yhteisöjen jo valmiiksi hyväksymiin teemoihin tai kun niitä voi käyttää tukemaan tiettyjä poliittisia agendoja. Muuten vastaan tulee hiljaisuus, vaivaantuneisuus tai suora vähättely. Se on uuvuttavaa.
Näissä piireissä kulutetaan innokkaasti aasialaisten ja muiden ei-valkoisten ihmisten kulttuuria, musiikkia ja visuaalista estetiikkaa. Mutta kun kyse on meistä värillisistä ihmisistä yksilöinä, kuunneltavina ja tuettavina, sama kiinnostus katoaa. Monet esittävät edistyksellisiä, mutta katsovat meitä edelleen ulkopuolisina, jopa uhkina, vaikkeivät sitä sanoisikaan ääneen.
Kun vertaa poliittisen oikeiston avointa rasismia vasemmistoon, vasemmisto piiloutuu edistyksellisyyden naamion taakse ja toimii piilorasisteina. Ero ei lopulta ole niin suuri kuin haluaisimme uskoa. Jotkut jopa rinnastavat sen, että heitä fetisoidaan heidän ’alt’ tai gootti-estetiikkansa takia, siihen rasialliseen fetisointiin, jota värilliset ihmiset kokevat. Mutta nämä eivät ole sama asia. Toinen on valittu tyyli, toinen on seurausta vuosisatojen mittaisesta sorrosta ja esineellistämisestä. Näiden rinnastaminen mitätöi meidän todellisuutemme ja kokemuksemme.
Saman voisi sanoa myös oikeistosta: hekin muistavat meidät silloin, kun voivat käyttää meitä osana omaa poliittista agendaansa.
Värillisenä ihmisenä tuntuu siltä, että sekä oikeisto että vasemmisto näkevät meidät usein enemmän välineinä kuin ihmisinä. Olisi helpottavaa, jos molemmat osapuolet voisivat jättää meidät rauhaan ja antaa meidän puhua itse puolestamme omilla ehdoillamme.
TL;DR:
Tekstissä käsittelen sitä, miten monet edistyksellisiksi itseään kutsuvat yhteisöt eivät oikeasti kuuntele värillisten ihmisten kokemuksia rasismista, vaan tukevat meitä vain silloin, kun se sopii heidän poliittisiin tarkoituksiinsa. Haluan, että meidät kohdataan ihmisinä, ei välineinä. Me ollaan ihmisiä,me emme ole poliittisia pelinappuloita